Keskustelu Helsinkiin mahdollisesti perustettavasta Guggenheim-museosta on vellonut moneen suuntaan ylilyöntejä ja sivupolkuja unohtamatta. Keskusteluun tarkemmin palaamatta on todettava, että siinä käytetyt puheenvuorot perustuivat kaikki olemassa oleviin malleihin, olivat ne hanketta puolustavia tai sitä kritisoivia. Takavuosien Bilbao-ilmiö ja arkkitehti Frank Gehry manattiin esiin yhä uudelleen, mikä jumitti keskustelun asemasodaksi. Toisella puolella rintamalinjaa unelmoitiin kansainvälisestä turistirysästä ja toisella puolella pelättiin kulttuuri-imperialismia, joka vähät välittäisi suomalaisesta taiteesta tai taiteilijoista. Kliseiseltä kuulosti myös ajatus museon sijoittamisesta Töölönlahden alueelle aikana, jolloin kaupungin satamista vapautuu tonttimaata hehtaarikaupalla. Miten sinne pääkonttoreiden, kirjaston ja ehkä vielä yliopiston sekaan edes mahtuisi?
Rakennusta, sen sijaintia tai sen arkkitehtia paljon oleellisempi kysymys on mahdollisen museon konsepti, josta kukaan ei vielä ole sanonut mitään, vaikka sen merkitystä korostettiin jo selvitystyön ensimmäisessä tiedotteessa: ”Selvityksen lähtökohtana on museon toiminta-ajatuksen ja sisällön syvällinen pohdinta, ja sen tavoitteena on hahmottaa millainen 2000-luvun museo voisi olla.” Luulisi, että juuri tämä olisi se asia, josta keskusteltaisiin, sillä se määrää kaiken muun.
Itse tulkitsen lausetta ehkä liiankin toiveikkaasti, mutta muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Tavoitteena ei siis ole Bilbao North vaan jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Jotain joka tulee muuttamaan käsityksemme siitä mikä museo voi olla. Bilbao edustaa yhtä museoparadigman muutosta, mutta sen jälkeen on tullut monia muita.
Kysymys tulevaisuuden museosta on muutenkin akuutti, ja siihen etsitään vastauksia muuallakin kuin Guggenheim-säätiössä. Saattaa olla, että Abu Dhabiin valmistuva Guggenheim jää viimeiseksi, jossa seinät ovat sisältöä tärkeämmät.
Ajatukseen tulevaisuuden museosta kätkeytyy monia haasteita. Yksi on globalisaatio ja sen myötä kasvava monikulttuurisuus. Miten vanhat ja syntyhistorialtaan usein kansalliset instituutiot vastaavat uusien yleisöjen tarpeisiin? Entä digitaalinen vallankumous, joka on jo synnyttänyt Google Art Projectin kaltaisia virtuaalimuseoita. Mikä saa ihmisen museoon, jos maailmantaiteen suurimmat mestariteokset ovat hiirenklikkauksen päässä?
Yksi haasteista on myös museossa käyvien ihmisten muuttunut suhde museoihin. Kuten vuosittain miljoonia kävijöitä keräävät Pariisin Centre Pompidou ja Lontoon Tate Modern ovat osoittaneet, museoita ei enää mielletä taiteen hiljaisiksi temppeleiksi. Niistä on tullut vapaa-ajan vyöhykkeitä, joihin mennään kuin piknikille puistoon ja eräänlaisia avoimia yliopistoja, joista etsitään vastauksia mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Museopedagogiikan rooli on tänään tärkeämpi kuin koskaan.
Helposti unohtuu myös museoihin talletettujen esineiden mieletön määrä: yksinomaan Euroopan museoissa niitä on yli 26 miljardia, joista pari prosenttia lienee julkisesti esillä. Yksi Guggenheimin strategioista on ollut lisätä sen omien kokoelmien näkyvyyttä lisäämällä näyttelytilojen määrää. Mutta tämäkin kuuluu jo vanhoihin toimintamalleihin, joka perustuu siihen, että taideteokset ovat siirrettäviä objekteja. Nykytaiteen kohdalla ne eivät aina ole.
Tulevaisuuden museota odottavista haasteista kiinnostavimpiin kuuluu tulevaisuuden taide, josta en osaa sanoa mitään eikä minun onneksi tarvitsekaan. Sen määrittely kuuluu yksinomaan taiteilijoille, joiden suurin vapaus ja oikeus on tehdä jotain, jota ei vielä ole määritelty taiteeksi.
Timo Valjakka on taidekriitikko ja näyttelykuraattori.
