Nykytaide liikuttaa ihmisiä. Ei kai kukaan voi muuta väittää seurattuaan, minkälaisen väittelyn jo pelkkä ehdotus Guggenheimin taidemuseon rakentamisesta Helsinkiin on herättänyt.
Edellisen kerran vastaavaa kulttuurinvastaista raivoa nostatti toinen taiteen pyhättö, Suomen valtion nykytaiteen museo Kiasma, jonka rakentamisen pelättiin varjostavan pyhää Mannerheimin patsasta. Liekö historian ivaa, että uutta taidesotaa käydään sotakenraalin kuoleman 60-vuotispäivänä.
Kiasma-suunnitelmat ja erityisesti amerikkalaisen arkkitehdin Steven Hollin niiden ympärille luonnostelemat talopiirustukset haukuttiin etukäteen lyttyyn. Nurina vaimeni vasta kun moderni peltihalli nousi Postitalon kulmalle eikä aiheuttanutkaan mitään sen kummempaa. Marski sai yhä edelleen ratsastaa ylhäisessä yksinäisyydessään entisellä paikallaan.
Nyt historia näyttää toistavan itseään. Helsingin kaupungin ja Guggenheim-säätiön yhteishanke on säikäyttänyt paitsi kansan syvät rivit niin tällä kertaa myös kotimaisen kulttuuriväen. Uutta hanketta kun on kehitelty kaikessa hiljaisuudessa perinteisen kuvataide-eliitin ulkopuolella.
Guggenheimin säätiötä on sparrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén, maailman parhaimpiin taidekorkeakouluihin luetussa New Yorkin Institute of Fine Arts:ssa väitellyt tohtori.
Koulutuksestaan ja kuvataiteen sukujuuristaan huolimatta Sirén ei ole ollut profeetta omalla maallaan. Hänen kiinnostuksensa on kotimaisen taidepiirien mielestä suuntautunut aivan väärään ilmansuuntaan. Suomalainen kuvataiteilija ja kulttuuripersoonahan pitää iranilaisen uskonnollisen johtajan tavoin Yhdysvaltoja perkeleenä, jota pitää kaikin keinoin vastustaa. Vaikka Neuvostoliitto on sortunut jo pari vuosikymmentä sitten, siitä on ilmeisesti unohdettu kertoa Kosmoksessa punaviiniään latkivalle kulttuurimafialle.
Kotimaista kuvataidetta on vuosikymmenet hallinnut hyvin pieni sisäpiiri, joka pitkään tottui jakamaan tärkeimmät tehtävät keskenään. Valtion taidemuseo on valtion virasto, jonka alaisena toimii kolme museota Ateneum, Sinebrychoff ja Kiasma sekä Kuvataiteen keskusarkisto. Näiden lisäksi sekä kulttuuriministeriön virkamiehistöä että kuvataideakatemian ja Helsingin yliopiston taidehistorian laitosta ovat miehittäneet pitkään yhdet ja samat ihmiset. Aina kun joku keskeisistä paikoista eläköitymisen takia avautui, juntta oli jo työnsä tehnyt ja valinnut paikalle sopivaksi arvioimansa henkilön.
Kulttuurikonsensus rikkoontui vasta, kun Berndt Arell vastoin vanhan establishmenti tahtoa nimitettiin ensin Helsingin kaupungin taidemuseon ja sen jälkeen valtion nykytaiteen museon Kiasman johtoon. Hänen johdollaan kuvataiteessa avattiin ikkunoita ulkomaille ulos sisäsiittoisesta suomalaisesta ilmapiiristä.
Arellin murrettua suljetun taiteen taikapiirin häntä parikymmentä vuotta nuoremmalla Sirénillä oli jo hivenen helpompaa. Ylivertaisen koulutuksensa takia häntä ei voitu sivuuttaa Tampereen taidemuseon johtajavalinnassa, vaikka yritystä kyllä riitti. Tampereelta Sirén livahti kuin takaovesta Arellin jalanjäljille Helsingin kaupungin taidemuseon johtoon. Ilmeisesti täälläkin vihdoin alettiin uskoa, että pätevyys voi olla sopivuutta tärkeämpi valintakriteeri.
Yhdysvaltain kontaktiensa ansiosta Sirén on nyt saanut maailmankuulun Guggenheimin säätiön pohtimaan mahdollisuutta aloittaa yhteistyö Helsingin kaupungin kanssa. Ensimmäiset askeleet on vasta otettu, matka on pitkä ja mutkikas eikä lopputuloksesta ole takuuta, mutta silti vanha tuposakki on tehnyt jo parhaansa kaataakseen hankkeen.
Guggenheim-keskustelussa on perin juurin suomalaista se, että heti kun joku uskaltautuu ajattelemaan suuria ja haaveilemaan mahtavia, kulttuuriväki ei ryhmittäydykään tukemaan vaan keskittyy kampittamaan. Kun kansa yleensä aina vastustaa eliitin hankkeita eivätkä talousnäkymätkään niitä tue, kulttuuriväen vastahanka tuntuu sitäkin kummallisemmalta.
Taidepiireille Guggenheim on pohjimmiltaan idealistinen kysymys. Sitä pidetään Amerikasta tulevana imperialistinen belsebuubina, jonka maihinnousu täytyy estää hinnalla millä hyvänsä. Uuden museon myötä voi syntyä tilanne, ettei kaikki enää olisikaan vanhan vallan käsissä.
Jouni Tervo on helsinkiläinen toimittaja ja kirjakustantaja, jolle suomalainen kulttuurielämä tuottaa loputtomasti ihmeteltävää.
